Mitä Kätilö ajattelee pandemiasta

Pandemia tilanteessa olemme saaneet itsemme melko usein kiinni “huokailemasta”.

Olemme yleensä osanneet jättää työt työpaikalle, mutta näinä kahtena vuonna kun tätä pandemia aikaa on eletty, olemme ajoittain huomanneet lipsuvamme  tästä. Lähes kaksi vuotta epävarmuutta on raskasta ja vaikuttaa meihin kaikkiin jollain tavalla. Omalla kohdallamme se on tarkoittanut sitä, että töitä on sitten tullut kannettua kotiin hieman tavallista enemmän. Erilaiset perheet ja kohtaamiset heidän kanssaan kulkevat aina mukana, mutta näinä aikoina asiakkaat ovat olleet ajatuksissa tavallista useammin.

Kaiken koetun keskellä olemme olleet onnekaita siinä mielessä, että oman elinkeinon menettämisestä ei ole tarvinnut missään kohtaa pelätä. Toki Maaliskuussa 2020 kävimme paljon keskustelua siitä kuinka meidän käy, mutta onneksemme saimme pian huomata, että kiitos asiakkaidemme, meidän ei tarvinnut tästä huolehtia.  Jälleen tuli sellainen olo, että meillä kätilöillä on vielä paikka tässä maailmassa –  meille ja meidän ammattitaidollemme on tarvitsijoita.

Ristiriitojen aallokossa

Epävarmuus on aina raskasta.  Kuten myös sen hyväksyminen, että uudessa tilanteessa voidaan vain arvailla ja spekuloida erilaisia mahdollisuuksia. Mutta se, että kukaan ei voi varmuudella tietää mitään, on vielä astetta hieman vaikeampaa.  Erilaiset rajoitukset tuntuivat meistä kaikista omalla tavallaan epäreiluilta ja monelle se tunne voi olla vieläkin läsnä. Onneksi kuitenkin ne kaikista dramaattisimmat toimet eivät toistuneet kevään 2020 jälkeen.

Kaikkien rajoitusten keskellä koimme kätilöinä todella suurta ristiriitaa. Tuntui siltä, että olimme ristitulessa asiakkaiden ja oman ammattimme välissä. Hoitajana ja kätilönä ymmärsimme täysin miksi rajoitukset olivat tärkeitä ja mitä niillä haettiin, mutta samanaikaisesti se toinen puoli meistä koki todella suurta epäoikeuden tunnetta perheiden puolesta.  Koska kyllähän meistä jokainen tietää, mikä tilanne resurssien kanssa sairaaloissa ja neuvoloissa on.

Ammattilaisena tuntuu pahalta katsoa vierestä, kun resursseja suunnataan uudelleen. Vaikka peruspalvelut pyritään kaikille turvaamaankin, niin oman erikoisalamme sisällä siinä ei olla aina onnistuttu. Neuvolakäyntejä on peruttu, pelot ja ahdistus on jäänyt kuulematta, imetykseen ei ole saatu riittävästi tukea ja apua, sairaaloissa on ollut kiire ja synnyttäviä perheitä on pelottanut tuleva todella paljon.

Paluu ”normaaliin”?

Ongelmatilanteissa avun saaminen oli ennen koronaa vaikeaa, ja nyt tuntuu, että se on vielä vaikeampaa. Joku voi toki olla sitä mieltä, että nämä eivät kriisitilanteissa ole olennaisia asioita, mutta kyse on aina kulmasta, josta tilannetta katsotaan. Toisen ihmisen hätää ja avuntarvetta ei voida arvottaa arvoasteikolla, hätä on aina 100% totta sitä kokevalle ihmiselle. Lukemattoman monta kertaa on pitänyt vastaanotolla laskea kymmeneen ja hengitellä syvään kun kuulee, että perhe on yrittänyt ottaa haasteita puheeksi, mutta siihen ei olla reagoitu mitenkään. Tallaisen edessä kokee olonsa todella voimattomaksi ja turhautuneeksi.

Emme väitä, että kaikesta voisi syyttää pandemiaa, mutta mielestämme se on ainakin korostanut jo ennestään ongelmakohtia.  Ennestään pienistä resursseista on tullut olemattoman pieniä. Toivottavasti muistetaan myös, että kaikkea supistamista ja ruuhkautumista ei voi ikuisesti laittaa erikoistilanteen syyksi, jossain kohtaa pitää osata myös suunnitella eteenpäin.

Pikkuhiljaa huomaamme, että olo alkaa olla varovaisen toiveikas. Puhutaan paluusta “normaaliin”, mitä ikinä se sitten tarkoittakaan. Palaako kaikki palvelut ennalleen, vai huomataanko, että tiukassa tilanteessa pärjättiin ihan hyvin näinkin, ei siis syytä muuttaa käytäntöjä.  Perheet tarvitsevat palveluita ja palveluiden tuottaminen tarvitsee resursseja. Toivoisin, että kätilöiden työ nähtäisiin niin arvokkaana ja tärkeänä, että siihen ja perheisiin haluttaisiin resursoida.  Ammattilaisenakin sitä käy tasaiseen tahtiin itsensä kanssa keskustelua, mitä elämältään haluaa. Toiveissamme on, että saisimme vielä monta vuotta nojata siihen ajatukseen ja tunteeseen, että kätilön, terveydenhoitajan ja sairaanhoitajan läsnäololla on väliä.