Minulla ei ole teille nyt hyviä uutisia – Miehen näkökulma keskenmenoon

Prosessi omasta mahdollisesta vanhemmuudesta alkoi päässäni kovin myöhään – vasta kun kuulin vaimoltani hänen tekemästään positiivisesta raskaustestistä, alkoi aivokuoren sisällä toden teolla jyskyttää. Ja kun tuo juna pääsi vauhtiin, olin jo parissa päivässä syvällä vanhemmuushaaveissani. Vaikka sekä vaimoni että minun halu ja yritys saada lapsi ei tietenkään ollut minulle yllätys, konkretisoitui asia todellisuudessa vasta noihin haaleisiin viivoihin raskaustestiliuskassa.

Oma ensireaktioni raskauteen oli tunteikkuuden lisäksi hyvin nopeasti paluu realiteetteihin. Mitä kotona pitäisi tehdä? Onko siellä lapselle turvallista? Onko meillä edes tilaa lapselle? Riittävätkö rahat? kuka käy  töissä ja koska? Ennen kuin olin edes kerennyt sulatella uutista, olin jo tutkimassa vanhemmuusrahaan liittyviä muotoseikkoja. Tietysti olin käynyt näitä asioita läpi jo aiemminkin, mutta nyt ne tuntuivat olevan hyvä tapa jäsentää ja järjestää asioita itselleen. Olen saanut vaihtaa ajatuksia muutaman ammattilaisen kanssa, ja he ovat kertoneet, miten tyypillinen miehien tapa osallistua raskauteen sisältää usein juuri käytännöllisten asioiden hoitamista ynnä muita naisen ja tulevan lapsen elämää helpottavia askareita. En ihmettele sitä, sillä siinä missä nainen tuntee raskauden fyysisesti vartalossaan, on miehen osa ihmetellä asiaa rinnalla ja olla tavallaan naisen sanojen ja kehonkielen varassa. Asioita hoitamalla mies siis omalla tavallaan osallistuu raskauteen ja on mukana rakentamassa yhteistä pesää perheelle.

Raskauden alkuhetkistä alkaen minulla heräsi myös voimakas suojeluvietti vaimoani kohtaan – kuten myös toisenlainen, yhteinen rakkaus yhteistä haavettamme kohtaan. Haavetta, joka nyt oli muuttunut askeleen todellisemmaksi. Minulle avautui uusi maailma, jota en ollut aiemmin kokenut: tästä varmasti moni vanhempi puhuu, kun he sanovat, ettei lapseton voi koskaan täysin ymmärtää vanhemmuutta. Sisälläni syntynyt huoli ei rajoittunut vain vaimoni hyvinvointiin, vaan päässäni pyöri myös selittämätön huoli hänen sisällään vasta itsensä ilmoittaneesta ihmeestä.

Pari viikkoa myöhemmin, henkisen myräkän hieman laannuttua vaimoni mainitsi ilta-aikaan vatsakivuistaan ja pienestä vuodostaan. Päätimme odottaa aamuun ja katsoa tilannetta uudestaan. Aavistimme kumpikin pahaa, mutta koin, että tässä tilanteessa minun täytyy pysyä toimintakykyisenä, enkä antanut tunteille valtaa. Aamulla vaimon tilanne ei ollut helpottanut, sen sijaan kivut olivat pahentuneet. Peruin lauantaille sovitun visiitin mummolaan ja suuntasimme sairaalaan. Tuskallisen pitkän odottelun jälkeen pääsimme lääkärin vastaanotolle, jossa todettiin se, mitä olin parhaani mukaan yrittänyt työntää ajatuksistani sivummalle koko päivän ajan.

”Minulla ei ole teille nyt hyviä uutisia.”

Sikiötä ei voinut havaita ultrassa. Kohtu oli tyhjä. Raskaus oli mennyt kesken. Parin viikon aikana melkoisena myllerryksenä alkanut ajatuskulku, johon olin juuri tottumassa, katosi sen sileän tien. Oloni oli tyhjä ja tietysti myös surullinen, mutta ennen kaikkea järkyttynyt. Kun selvisimme vastaanotolta pois ja siirryimme sairaalan kahvioon, alkoi selviytymisviettini puskea pintaan. Ajattelin päässäni, että eihän me nyt tällaiseen lannistuta. Näitä sattuu. Huono tuuri. Nyt meille kävi näin. Löysin lohtua tsemppaamalla itseäni ja vaimoani, vaikka nyt muutama kuukausi tilanteen jälkeen olisin voinut antaa itselleni enemmän aikaa ihan vain olla surullinen.

Puolisolleni keskenmenosta johtunut järkytys tuntui olevan itseäni suurempi, joten koin suurta vastuuta pitää pyöriä pyörimässä. Keskenmenoa seuranneet kivut vaimollani tuntuivat täysin kohtuuttomalta ja oma oloni avuttomalta: miten auttaa toista, jos ei edes täysin ymmärrä ,mitä tämä käy läpi? En voinut muuta kuin olla läsnä. Asiaa käytiin toki yhdessä läpi jokaisesta mahdollisesta näkökulmasta, josta oli varmasti apua molemmille, vaikka tekikin pahaa olla jatkuvasti kosketuksissa kipeän aiheen kanssa.

Normaaleista arjen askareista ja tavallisesta arjesta oli ensin vaikean tuntuista löytää mielekkyyttä, mutta päivä päivältä ja viikko viikolta alkoi hyviä hetkiä ja päiviä olemaan enemmän. Apuna olivat myös läheiset ihmiset, joiden kanssa asiaa pystyi käsittelemään omalla tahdillaan. Silti tuntui raskaalta kohdata niitä ihmisiä, keille oli ehtinyt raskausuutisen kertomaan. Myös ne pari tapahtunutta vähättelevää kommenttia joita osakseni sain, koin suurena loukkauksena itseäni ja vaimoani kohtaan. Jouduin pohtimaan saanko miehenä tuntea surua, vaikka en vaimoni tapaan kokenut surun ja pettymyksen lisäksi myös asian fyysistä puolta. Onneksi ymmärsin pian, että minulla on aivan yhtä suuri oikeus suruun.

Keskenmeno on yleisin raskauskomplikaatio. Raskauksista 10–15% päättyy keskenmenoon. (Ulander & Tulppala 2004, 392.)  Tämänlaisiin faktoihin pureutuu, kun etsii syytä siihen, miksi juuri meille kävi näin. Alkuraskauden keskenmeno ei ole siis harvinaista, mutta kipeää se tekee – ja jättää varmasti jonkinlaisen arven loppuelämäksi.

Kirjoita kommentti