fbpx

Perhe-Arten uusi kätilö esittäytyy

”Saanko esitellä, tässä on Tinja”, sanoin helteisenä kesäkuun päivänä vuonna 2009 Tammisaaren sairaalan synnytyshuoneessa kätilölle, joka oli juuri auttanut maailmaan pienen punatukkaisen tyttäreni, kuopukseni. Ja sillä hetkellä sen tiesin, minusta tulee kätilö.  Kuulostaa ehkä suurelta kliseeltä, mutta niin se oli. Siitä alkoi tieni kohti kätilöyttä, ammattia, joka on naisen vierellä kulkemista elämän eri tilanteissa.

Tämän kirjoituksen takana olen siis minä, Sanna, Perhe-Arten uusi kätilö täällä Helsingissä. Olen 38-vuotias (ikuisesti kyllä 28, jos minulta kysytään) kahden alakouluikäisen lapsen äiti. Lasten ja mieheni lisäksi perheessämme on kaksi puuhkahäntäistä suomenlapinkoira-neitiä. Juureni ovat iloisessa Pohjois-Karjalassa, josta olen muuttanut vuosituhannen vaihteessa tänne Etelä-Suomeen opintojen perässä. Ennen kätilöksi opiskelua olen valmistunut koulunkäyntiavustajaksi ja kerkesin muutaman vuoden työskennelläkin alakoulussa ja päiväkodissa, ennen kuin esikoisemme syntyi. Nyt perheessämme eletään niitä kuuluisia ruuhkavuosia. Töiden lisäksi aikani kuluu hyvin pitkälti kuopukseni joukkuevoimistelu-harrastuksen parissa joukkueenjohtajan roolissa. Toisinaan pyrin myös käymään vanhemman koirani kanssa koiranäyttelyissä. Kotioloissa nautin lukemisesta, useimmiten minut kuitenkin näkee istumassa peittoon kääriytyneenä jonkinlainen villasukantekele käsissäni ja elokuva tai äänikirja seuranani. Olen myös aivan rakastunut edellä mainitun joukkuevoimistelun myötä kisapukujen koristeluun strasseilla! Jos siitä voisi tehdä itselleen ammatin, olisi se kätilöydelle kova haastaja.

Ennen Perhe-Artelle tuloani olen työskennellyt pääsääntöisesti HUS-alueen eri sairaaloissa synnyttäneiden osastoilla, auttamassa ja tukemassa tuoreita vanhempia heidän ensipäivissään uuden perheenjäsenen kanssa. Siellä tutuksi ovat tulleet erilaiset vanhemmuuden herättämät tunteet ilosta ja rakkaudesta epävarmuuteen ja pelkoon. Ensisynnyttäjät saapuvat osastolle pitäen sylissään pientä ihmettä, joka mullisti heidän maailmansa ylösalaisin muutamaa tuntia aiemmin, uudelleensynnyttäjät osaavat jo aavistaa, millaista vauva-arki pienen ihmistaimen kanssa tulee olemaan, ainakin osapuilleen. Isät ovat lähes poikkeuksetta aivan yhtä ihmeissään, tulivatpa osastolle ihka ensimmäistä tai viidettä kertaa. Viidennellä kerralla vauvan käsittely kyllä alkaa sujumaan jo hieman nopeammin, ekakertalaiset usein hetken aikaa pidempään miettivät, meneeköhän vauva rikki syliin nostaessa. Sitten alkaa ihmettely siitä, miten ja kuinka usein vauvan tulisi syödä – ja miten se syöminen oikein tapahtuu. Eikä sitä maitoakaan tule heti kuin hanasta, mitäs ihmettä?! Imetysohjaus on aina ollut lähellä sydäntäni. Olen vahvasti imetysmyönteinen niin kätilönä kuin äitinäkin, imetyksen ohjaaminen on aina jokaisen äiti-vauva-parin kohdalla yksilöllistä. Se on aihe, mikä nostattaa äitien keskuudessa hurjia myrskyjä niin puolesta kuin vastaankin. En tiedä kovinkaan montaa muuta aihetta, mikä saisi yhtä hyvin etenkin pienten lasten äidit kiihtymään nollasta sataan hetkessä.

Nyt olen tehnyt ”hypyn tuntemattomaan” siirtymällä kiireisestä, kliinisestä sairaalamaailmasta tänne pieneen, kodikkaaseen työympäristöön. On ollut mielenkiintoista ja haastavaakin tulla vauhdikkaalta Naistenklinikalta tänne Perhe-Arteen, missä työ on hyvin erilaista kaikin puolin. Raskaudenaikaisten ultraäänien tekeminen on kiehtovaa, ja olen näinä muutamina kuukausina oppinut paljon uutta etenkin itsestäni, minullahan on oikeasti hyvä hahmotuskyky näissä asioissa! Täällä pääsen olemaan osana hetkissä, joita myös värittävät tunteet ääripäästä toiseen – kun vanhemmat näkevät pienen alkion sydämen sykkeen ensimmäistä kertaa tai kun 3/4D-ultrassa nähdään reaaliaikaisia kuvia vauvasta, joka on vanhemmille jo niin rakas ja tuttu ennen syntymäänsäkin.

Jokaisen perheen kohtaaminen on ainutlaatuinen hetki, jossa pyrin olemaan läsnä suurella sydämellä. <3

Aurinkoisin kevätterkuin, Sanna

Recommended Posts