Ajatuksia synnytyspelosta

Muutamia hetkiä sitten kerroin Maijun ja minun käyneen päivittämässä osaamistamme synnytyspelko-koulutuksessa. Aihe on viikottain mielessä työn kautta ja koulutuspäivän jälkeen päätin, että kirjoitan aiheesta Perhe-Arten blogiin. Ymmärrän, etten voi mitenkään tuntea yksilöllistä kokemusta pelosta, mutta toivon ajatusten herättävän toivoa avun saamisesta ja rinnalla kulkevista kätilöistä, ihmisistä. Samalla muistan monen kollegan jakaneen riittämättömyyden tunteen kiireen vuoksi ja jäljelle jääneen halun auttaa vähän paremmin, enemmän.

Kipu. Avuttomuus. Turvattomuus. Riittämättömyys. Häpeä. Siinä vain murto-osa tunteista, mitä olen kuullut liitettävän synnytyspelkoon. Monella on myös kokemus siitä, miten pelkoa on kantanut mukanaan aikaisesta raskaudesta asti, avun tullessa liian myöhään ja jääden liian lyhyeksi. Pelkoa tuntevat niin ensisynnyttäjät kuin uudelleensynnyttäjätkin. Pelko kohdentuu eri asioihin. Mutta pohjimmainen pelko on hätää syntyvästä lapsesta ja omasta hengestä. Kuolemanpelkoa.

Synnytyksessä nainen antaa keholle luvan johtaa tuntematta tulevaa. Tietämättä, kuinka kovaa kipua kokee. Kuinka pitkä synnytys on. Saako kätilöltä riittävästi tukea. Tuleeko repeämiä. Sattuuko repeäminen. Hallinnan menettämisen pelkoa. Minusta nämä ovat jo itsessään hyvin isoja asioita prosessoitavaksi. Miten isoja ja raskaita ajatukset ja tunteet ovatkaan kantaa, kun pelko johtaa niitä. Synnytys on parhaimmillaan merkityksellinen, mullistava ja minuutta rakentava kokemus. Kun pelko leimaa tätä herkkää tapahtumaa, voi se rampauttaa kokemusta minuudesta, vaikeuttaa suhdetta vastasyntyneeseen tai estää ajatuksen uudesta raskaudesta. Minä uskon, että lempeällä avulla traumaattisen kokemuksen tai pelon varjostaman raskauden voi korjata. Henkisiä arpia tai kehomuistia ei saa unohtumaan, eikä niin ole tarkoituskaan. Mutta armollisuutta ja hyväksyntää omia kokemuksia kohtaan voi oppia. Turvallisen avun turvin oman kokemuksen tai pelon voi ymmärtää ja oppia huomaamaan omat reaktiot ja toimimaan omaa ehetymistä edistävästi. Sitä kautta myös rohkeus kertoa omista toiveista ja huolista kätilölle kasvaa.

Jos aiemmat kokemukset synnyttämisestä ovat rampauttaneetkin kokemusta minuudesta ja äitiydestä, voi onnistunut keskusteluapu ja synnytystoiveiden kirjaaminen antaa vakaamman tunteen, jonka on mahdollista kasvaa voimaannuttavaksi ja eheyttäväksi kokemukseksi synnytyksen kautta. Tärkeää on saada turvallinen suhde kätilöön, jonka kanssa matka synnytyspelon käsittelyssä voi alkaa.

Pelko on inhimillistä. Siksi on loogista, että siihen suhtaudutaan inhimillisesti. Toivon, että kaikilla raskaanaolevilla, joilla pelon tunne on muuttunut liian hallitsevaksi, olisi mahdollisuus käydä synnytyspelkoon kouluttautuneen kätilön vastaanotolla. Oli yksi käynti riittävä tai sitten pidempiaikainen keskusteluapu raskauden edetessä, toivoisin sen olevan kaikille mahdollinen. Minulla ei ole valtaa saada pelkoa väistymään. En osaa kertoa ennalta, miten synnytys tulee etenemään. Tiedän varmaksi vain sen, että kätilön sydän ja kädet minulla on. Olen rinnallakulkija. Raskauteen ja vanhemmaksi kasvuun liittyy isoja muutoksia ja tunnetyötä. Ei ole olemassa vääriä tunteita. Niille löytyy tilaa ja kuuntelija. Niin toivon, koska jokaisella sitä tarvitsevalla on siihen oikeus.

Apunasi – sydän ja kädet –

<3 Heli

Messuedustajat