Maalta kaupunkiin – Uusi kätilö esittäytyy

Syys-lokakuun vaihteessa karistin Itä-Suomen pölyt jaloista ja muutin pääkaupunkiseudulle. Iso muutos maaseudun tytölle, joka on kotoisin Vesivehmaalta, reilun 8200 asukkaan Asikkalasta. Välissä oli 20v. pysähdys Kotkassa ja nyt aloittelen elämää Helsingissä. Aina sanoin, etten suureen kaupunkiin muuta ja tässä on lopputulos: koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Elämä Kotkassa sisälsi työn, perheen lisäksi harrastuksina erilaisten chili-lajikkeiden kasvatusta sekä useammalta vuodelta tandem-laskuvarjohyppäämistä. Varsinainen hyppykurssi siintelee mielessä, ehkäpä ensi keväänä.

Olen Kati ja koulutukseltani niin kätilö kuin lastensairaanhoitajakin. Työt aloitin vuonna -99 Kotkassa ja siitä lähtien ollut sairaalamaailmassa. Lasten puolen kokemusta suurimmaksi osaksi lastenneurologian puolelta ja kätilön työstä niin synnytyssalista kuin lapsivuode-naistentautien osastolta. Olen myös synnytyspelkokätilö.

Kätilön ammatin olen aina kokenut omakseni. Siinä korostuu kauniisti vierellä kulkeminen, naiseuden arvostaminen ja oman vartalon muutosten hyväksyminen. Koen olevani etuoikeutettu, kun olen saanut olla läsnä perheiden ehkä yhtenä elämän tärkeimpinä ajankohtina, niin odotusaikana, synnytyksessä kuin vauvan syntymän jälkeenkin. Sitä muistaa kuin eilisen päivän omat synnytykseni vuosina -94, -96 sekä -00. Kätilön rooli on niistä ajoista onneksi jo muuttunut. Silloin tuntui, että synnytys oli kätilön synnytys ja mm. itsemääräämisoikeus omiin asioihin hukkui käytäntöihin.

Näistä omista kokemuksista sain lisäpontta kouluttautua vielä kätilöksi ja ehkä omana punaisena lankana kulki koko ajan ajatus siitä, että kätilön/muun henkilökunnan tehtävänä on pitää synnytys lääketieteellisesti turvallisena, muutoin äidille on annettava vapaat kädet tehdä päivästään oman näköisensä. Nämä syntymän ihmeet kun ovat niitä päiviä jotka perheet muistavat lopun ikäänsä. Välttämättä ei muista mitä teki viime viikon keskiviikkona mutta kyllä äidit usein synnytyksenä muistavat. Kysykää vaikka mummoilta, nämä asiat muistaa vielä vanhanakin.

Pelkopolilla monen odottavan äidin yhtenä huolena oli epävarmuus omasta kyvystä synnyttää. Onko nykypäivän some-maailma luonut paineita, että kaiken pitää mennä sosiaalisesti hyväksyttävästi, kauniisti ja helposti, kuvissa äiti on vimpan päälle laitettuna ? Kasataan liikaa paineita asialle, jonka kulkuun ei välttämättä voi loppupeleissä itse vaikuttaa. Pääosinhan synnytykset menevät hyvin, kroppa osaa synnyttää vaikka ei olisi sitä prosessia aiemmin läpi käynytkään. Luottoa siihen, että luonto hoitaa pitäisi kasvattaa. Kroppa on päivä kerrallaan kasvattanut alkiosta sikiön ja lopulta syntyvän vauvan, ripsineen päivineen. Kaiken tämän se on osannut muovata ilman, että siihen on tarvinnut itse puuttua. Myös synnytyksen hetkellä pitäisi muistaa pysyä vain rohkeasti mukana, kyllä sinä osaat, kuuntele omaa kehoasi ja mitä se kertoo. Jos joku asia tai asento tuntuu itsestä pahalta, niin sitten kokeillaan jotain muuta. Sairaala tarjoaa lääkkeellistä kivunlievitystä tarpeen mukaan ja se on hyvä asia, mutta on tärkeää muistaa myös lääkkeettömät kivunlievityskeinot. Nämä ovat niitä, jotka ovat pääosin käytössä synnytyksessä enimmän osan aikaa.

Itse olen kätilönä pehmeän linjan kulkija. Huomaan, että läsnäolo, kosketus ja arvostava lähestyminen lievittää ahdistusta, pelkoa sekä kipua. Itse muistan omasta kokemuksesta sen, että mm. kivut ja epävarmuus kasvoivat, kun kätilö lähti huoneesta. Toki siihen maailman aikaan medikalisaatio oli voimissaan ja tehtiin toimenpiteitä toisensa perään ja tippaa oli molemmissa käsivarsissa, varmuuden vuoksi ja edistämässä synnytystä. Nykyään olen painottanut äideille sitä, että mikäli kaikki etenee hyvin, niin mitään tarvetta ei ole tehdä mitään, riittää että kätilö on läsnä. Toimenpiteet kun herkästi johtavat taas seuraavaan toimenpiteeseen ja niin ees päin. Synnytykseen kannataa heittäytyä mukaan, tuntea se valtava voima mikä sisältä kumpuaa. Synnyttämisestä saa ja voi nauttia ja jopa vihatakin. Niitäkin hetkiä tulee jossain vaiheessa synnytystä, että haluaisi heittää hanskat tiskiin ja lähteä kotiin. Kaikki tunteet ovat sallittuja.

Saattaa olla, että ikävä sairaalamaailmaan tulee jossain vaiheessa, mutta nyt tuntuu, että työ Perhe-Artessa on haasteellisesti sitä, mitä haluan. Tämä syksypuoli menee ultraääniä opetellessa. Jossain vaiheessa nyt loppuvuonna avautuu myös varsinaiset ajanvaurauslistat myös minulle. Yksityinen äitiysneuvolatoiminta, valmennukset sekä synnytyspelkokeskustelut myös sisältyvät niihin. Esim. synnytyspelkojen kanssa voit ajan varata vaikka jo ennen raskautta ja sen mukaan kun koet tarvetta niin lisätään käyntejä. Pääasia on, että h-hetkellä olet niin henkisesti kuin fyysisestikin valmis tuohon tärkeää päivään.

”Mieli on kuin laskuvarjo;
Se toimii vain avoimena”
-Thomas Robert Dewar-

Kati

 

Recommended Posts